Treeniholistin vierotusoireet

Sitkeä flunssa on kyllä meikät löytäny. Viiettä päivää lämpöä ja tuntuu, ettei pienintäkään merkkiä parantumisesta ole ilmassa. Suututtaa, ärsyttää, v****taa, tylsistyttää ja raivostuttaa. Ruokailuthan menee nyt ihan hyvin, kun jääkaappi on taas täynnä terveellistä ruokaa, kiitos äiskän, joka käytti mua eilen autolla kaupassa. Nyt löytyy siis kanaa, naudan jauhelihaa, tonnikalaa, kasviksia sekä tuoreena että pakasteena, rahkaa, skyriä, munia, puuroa, mehukeittoa ja raejuustoa. Eiköhän noilla mennä nyt taas muutama päivä.

Viimepäivinä oon saanu tutustua tosi tarkoin telkkarin, areenan, katsomon ja ruudun tarjontaan, omaan sohvaan ja reitteihin siitä jääkaapille ja vessaan. Vanhana suunnistajana voin kertoa, että reitinvalinnallisia haasteita ei juurikaan ole ollut eikä sen suurempia pummejakaan ole tullut. Lisäksi onnistun silmät kiinni valitsemaan leffahyllystä haluamani elokuvan ja muistan Hukan lukujärjestyksen suunnilleen ulkoa, kun olen vähän väliä miettinyt, missä jumpassa voisin nytkin olla. Sairasta, tiedän :D

Täytyy myöntää, että olen maailman huonoin sairastamaan, olemaan poissa jumpasta tai yhtään mistään muustakaan normaaliin elämään liittyvästä asiasta tai tapahtumasta. Samat jumpat toistuu joka viikko, LesMillseissä jopa samat ohjelmat pyörivät viikosta toiseen aina sen onko se nyt kolme kuukautta. Siltikään en halua jättää mitään väliin. En ole vielä jotenkin tajunnut sitä, että ne jumpat kyllä siellä odottaa minua seuraavallakin viikolla. 

Mitä sitten, jos vaikka lemppariohjaajani pitääkin yhtäkkiä viimeisen jumppansa ja minä olen poissa? Tai suosikkitanssituntini pitäminen lopetetaan kokonaan? Mitä, jos vaikka kaikki tutut jumpparit vaihtuu sairasteluni aikana tuntemattomiin kasvoihin ja se turvallisuuden tunne, joka tunneilla on, onkin mennyttä? Koska niin voi tapahtua!

Kuulen tässä kohtaa kaverini sanovan: "Anna, mitä v***ua? Hengitä!" 

Ehkä se olisi tarpeen tosiaan. Ymmärrän hyvin sen, miksi en nyt voi lähteä treenaamaan. Ymmärrän, etten edes jaksaisi. Ja ymmärrän senkin, että tällainen hermoilu treenien ja jumppien väliinjäämisestä on jokseenkin vähän outoa. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että miksei tämä flunssa voi vaan parantua.

Onko kukaan muu niin koukussa treeniin, että osaa salinsa jumppakalenterin ulkoa? Uskooko kukaan muu, että maailma muuttuu radikaalisti sinä aikana, kun itse sairastaa kotona neljän seinän sisällä? Onko kukaan muu sitä mieltä, että oon oikeasti todellinen sekopää? :D

Nyt saatte täyttää mun whatsappin, facebook-seinän, instagramin, tekstiviestit ja kommenttiboksin vakuutteluilla siitä, että NE JUMPAT ON SIELLÄ VIELÄ, KUN OLET PARANTUNUT!

-Anna

Pusutunnustus

Kipeänä ollessani olen ihan avuton. Kykenemätön järjelliseen toimintaan tai toimintaan ylipäätään. 

Tänään vietin siis sairaspäivää kotona. Kamalan tylsä päivä. Olen monesti jutellut kavereideni kanssa tilanteista, joissa ei vain ole muuta tekemistä kuin syödä. Ja nämä kipeilypäivät on just niitä päiviä, kun parasta tekemistä, mitä keksii on syöminen. Sattui vielä tämä sairastelu niinkin hyvään saumaan, että eilen nappasin hullareilta mukaan laatikollisen Brunbergin suukkoja. Namimaiskis! 

Tältä näytti jääkaapissa eilen, kun sulloin pusut kaiken terveellisyyden keskelle.

Tunnustus tulee tässä: Söin tänään kymmenen (10!) suukkoa! Jestas sentään! Onneksi söin myös oikeata ruokaa! 

Tajusin kuitenkin hankkiutua eroon lopuista kaapissa säilömistäni herkuista ja soitin hätiin kaverini! Kiltti syöppöystäväni haki pois loput suukot (joita oli jäljellä hmm 12 ehkä), suklaat ja omarit. Vaihdossa pyysin kermaviilin ja kurkun, ne sain! :D 

Sellanen pikatunnustus tänään! Puss!

-Anna

Kroppa sanoi ei

Niin jäi lyhyeksi kuin kanan lento sekin kova treeniviikko. Kaksi ensimmäistä päivää sujui vallan mallikkaastija jumppakalenteriin kertyi merkintää niin pumpista, tansseista kuin spinnustakin. Ruokailutkin sujui niin hienosti, että melkein tuntui jo liian hyvältä.

Tänään sitten urheana menin Sh'bamiin tanssin sen eikä tuntunut pahalta. Otin tosin kevyemmin pitäen silmällä edessä olevaa pumppia ja zumbaa. Olin pakannut treenikassiin kaiken tarpeellisen: välitankkausjutut, pyyhkeet, vaihtovaatteet. Kaiken. Menin pumppiin ja lämmittely meni vallan hyvin, samoin kyykyt. Rintabiisissä huomasin, että käyn jotenkin hitaalla enkä pysynyt mukana kaikessa, selkäsarja tuntui raskaalta, mutta niinhän sen kuuluukin. Ojentajissa oli pakko välillä levätä ja haukkareissa ei noussut mikään. Ei sitten yhtään mikään. Tuli tosi huono olo, TOSI huono! Huimasi, sattui päähän, mahaan, jalkoihin ja iha joka paikkaan. Jokainen lihas oli tulessa, vaikkei niitä oltu edes treenattu. Ei auttanut kuin käydä kertomassa ohjaajalle, että nyt ei ole mitään järkeä jatkaa, on pakko päästä kotiin.

Teki tiukkaa päästä pukkariin. Sain vaatteet päälle ja menin venyttelysaliin makoilemaan ja nostin jalat ylös siksi aikaa kun tätini vielä jumppasi. Onneksi hänkin luopui jumppamaratonajatuksesta ja toi minut kotiin :) <3 Nyt makaan siis sohvalla täysin kyvyttömänä tekemään yhtään mitään.

Tilanteen vakavuutta kuvastanee hyvin se, että mulla on vieressä karkkikippo ja ei vaan pysty syömään. Ei maistu ollenkaan :( Olen silti erittäin tyytyväinen päätökseeni lähteä pois kesken, koska kuumemittari näyttää lähelle kolmeakasia ja silmät on ihan tulessa, mikä henkilökohtaisen kokemuksen mukaan meinaa, että kuume nousee vain. Peitto korville ja lepoa siis!

Täällä siis mennään nyt niin kauan kuin on tarpeellista!

En tiedä, miten saatankin aina sairastua niin huonoon aikaan! Nyt oli viikonlopulle varattu hotelli ja kaikki Tahkolta. Luvassa oli siis Extreme Run. No eipäs sitten juosta sitäkään. Olen kuitenkin hitaasti, mutta varmasti oppinut, että terveys edellä ja flunssankaan kanssa ei ole leikkimistä! Kokeillaan sitä kovaa treeniviikkoa sitten uudelleen, kunhan tästä toivutaan :)

-Anna

Back to business

Voi tätä onnen määrää, kun parin viikon löllöttelyn jälkeen neiti pääsi taas urheilun makuun! Viimeiset kaksi viikkoa meni siis ihan völlätessä treenien suhteen. Ensimmäisen löllöviikon pidin tietoisesti, olin mennyt niin kovaa jo jonkin aikaa, että päätin vähän kevennellä. Jälkimmäinen taas tuli vähän kuin vahingossa, kun alkuviikko meni puolikipeänä ja loppuviikko oli yhtä hulinaa, että ei vain yksinkertaisesti kerennyt. Vaikka kerkesin kyllä makoilla sohvalla.. Tää on tää mun logiikka! No, mutta se on mennyttä se ja uusi lehti on käännetty.

Viikonlopun aikana käänsin jo ajatuksia tulevaan viikkoon, treenitahdin muutokseen ja uuteen ruokavalioon. Totesin, että superdieettiruuissa on mun kulutukseen nähden liian vähän energiaa. Karkeasti laskettuna ruuasta tuli sellainen 1500 kcal ja kulutuksen ollessa sen 1400 kcal joinakin päivinä niin ei kyllä illalla treenien jälkeen olo ollut yhtään millään tapaa energinen niinkuin treeninjälkeen yleensä. No tein sitten vähän niinkuin oman pään mukaan itselleni ruokavalion käyttäen kuitenkin pohjana tuota SD:tä. Ja sitä paitsi viime viikkohan oli viimeinen dieettiä muutenkin, joten omat aivot oli otettava käyttöön jokatapauksessa. Samalla suunnittelin myös tän viikon treenit ja ahhh, kuinka ihana olo, kun tietää, että pääsee käyttään lihaksia just silleen ku ite tykkää! Ohjelmassa siis pumppia, RPV:tä, kaikki ihanat tanssitunnit ja jotta voin kehua parantaneeni tapani venyttelyn suhteen, lisäsin ohjelmaan myös venyttelyjä ainakin kolmelle päivälle!

Tällaset hienot lappuset askartelin itelleni jääkaapin oveen muistutukseksi, mitä syyään millonki.

Tänään siis palasin tositoimiin monessakin mielessä! Ensinnäkin siinä mielessä, että kävin pumpin, sh'bamin ja venyttelyn. Toiseksi menin kävellen salille. Se on tositoimiin palaamista siksi, että talven ajan kävelin salille. Reippaana, melkein joka päivä. Kolmas asia on sitten se itsensä nolaaminen. Jos jossain, niin siinä olen hyvä :D

Näin reippaana virne naamalla tallustelin pumppaileen tänään!

Sitten siihen hölmöilyyn! Tapahtuma herätti hilpeyttä ainakin Hukan henkilökunnassa. Omistan siis kaksi SmartShake-sheikkeriä, joissa on ne kivat pienet kupit joihin voi laittaa protskujauheen odottamaan sheikkailua. No olin taas punninnut jauheet sinne pohjakuppiin ja pumpin jälkeen onnellisena kippasin ne itse sheikkeriin ja plop, tiputin sen kupin mukana sinne! Sormilla kaivaessa se meni vain syvemmälle. Yritin aurinkolaseilla, pinnillä, kynällä ja jopa käänsin koko systeemin ylösalaisin ja hakkasin pyötää vasten, eikä tapahtunut mitään! Nöyränä tyttönä sitten menin "respaan" ja pyysin lainaksi saksia! Kolme Hukan työntekijää siinä ihmetteli ja naureskeli mulle ja mun kanssa. Yksi heistä keksi, että veitsi voisi toimia! Hän haki veitsen ja sain protskuni! Kiitos vain huipusta palvelusta Hukkaan!

Näin siinä siis kävi!

Onneksi en yleensä osaa suhtautua vakavasti itseeni, joten selvisin tästä hyvillä nauruilla ja instagram-päivityksellä ;)

-Anna

Onnea on...

Niin mikä?

Tiedän, että tää kuulosta niin kliseiseltä ja suoraan näin elät oikein -oppaista kopioidulta pupulta, mutta sanon sen silti. Mulle onnea on monet pienet asiat, jotka täyttää mun arjen. Voin rehellisesti sanoa, että oon tosi onnellinen ja ilonen ihminen, eikä sitä tarvi salata tai pitää omana. Oon siis nyt päättäny jakaa sen teijän kanssa, koska onhan teitä ehkä jopa kolme, ketkä tätä lukee ;)

Mun mielestä sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" on niin totta. Kaikilla tuntemillani ihmisillä on perusasiat kunnossa eli löytyy koti, puhdasta vettä ja rahaa ruokaan. Silti ärsyttävän moni heistä nurisee jatkuvasti jostakin, miksi? Ensimmäisellä on jatkuva kiire, toisella hirveät mahamakkarat tai iso pylly ja kolmas ei löydä itselleen poikaystävää, ei sitten niin millään.

Oon joskus kuullut, että valituksen aiheita on kahta tyyppiä:
1. Asiat, joihin voi itse vaikuttaa.
2. Asiat, joihin ei voi vaikuttaa.

Väitän, että jokainen on jo päätellyt, mitä seuraavaksi tulee lukemaan. Ja tässä se tulee: jos valitat asiasta, johon voit vaikuttaa, lakkaa vinkumasta ja tee asialle jotain. Jos taas et pysty vaikuttamaan asiaan, josta valitat, niin siitä eipä siitä nurinakaan auta yhtään mitään. Asia pitää vaan hyväksyä.

On totta, että välillä elämä potkii päähän ja tulee niitä aikoja, kun ei van jaksa hymyillä koko aikaa tai edes puolia ajasta. Kyllä niitä on mullaki. Ne on niitä hetkiä, jotka muistuttaa siitä, että joskus on palattava perusasioiden äärelle. Alan muistamaan, mitkä on niitä asioita, jotka mut tekee onnelliseksi. Ja niitä on paljon! Tuoreet neilikat pöydällä, hyvä biisi, siisti koti, hyvä jumppa, hitaat aamut ja sopivan kiireiset aamut, jolloin ei tarvitse odottaa, aurinko, lihaskipu ja puhtaat lakanat. Ihan vain muutamia mainitakseni. Ne on niitä pieniä asioita, joista sen hymyn voi napata. Jokaisen elämässä niitä on, ne pitää vain osata löytää.

Myönnän, että oon itsekin ollut melkoinen kitisijä! Aina oli jotain, mistä valittaa. Olin aina pahalla tuulella ja äkänen ku perseelle ammuttu karhu. Se oli kurjaa se. Jossain menneisyydessä, vuosi sitten tai ehkä kaksi tai enemmän, tein tietoisen päätöksen tulla onnelliseksi. Aloin spottailemaan pikkuisia asioita, joista tulin onnelliseksi. Ei mennyt kauaakaan, kun olin löytänyt melkoisen määrän näitä asioita. Seuraavaksi aloin lisätä niitä tietoisesti arkeeni. Nykyisin en lisää päiviini mitään tai tee tietoisesti mitään. Onnellisuudesta on tullut ehkä jo tapa. Hyvä tapa. Joskus se unohtuu hetkeksi, mutta hyvin nopeasti löytyy takaisin :) Ja pakko sanoa, että mää kyllä elän tällä hetkellä sellasta, elämää, jota haluan. En vaihtas sitä kenenkään toisen elämään. Ehkä pieni elämäntaparemontti tuolla onnellisuuspuolellakin on siis tullut tarpeeseen!

Mulla on tuollanen taulu, jossa lukee "Happiness is not a destination. It's a way of life." Ja niinhän se taitaa olla. Ehkä määkin oon nykysin elämäntapaonnellinen! Toivottavasti ruutujen sieltä puolen löytyy muitakin ;)

<3: Anna

Vaatehämmennys ja juoksukauden avaus

On kertakaikkisen hämmentävää mennä kaverin vaatekaapille ja sovittaa jotain ja todeta, että tuo sun vaate mahtuu mun päälle! Ystäväni on pienentynyt myös viime aikoina paljon ja on nykyisin kauhean hyvän ja terveen näköinen! (tiedän, että luet tämän A<3) Tää muru on ollu mulle kauheen iso apu ja se tyyppi, kenen kanssa saan puhua jumpista, treenaamisesta ja ruuista. Pohtia sitä millä voi korvata minkäkin ruokavaliossa ja luottaa, että saa hyvää ja terveellistä ruokaa, kun menee kylään!

Mutta ne vaatteet. En olis ikinä uskonu, että mahun jonku mun kaverin vaatteisiin! Siis mitä ihmettä. En oo ikinä aatellu, että tää kyseinen kaveri olis ylipainonen tai mitenkään iso! Ja nyt yhtäkkiä mulla on läjällinen niitä vaatteita, joita se on käyttäny. Niin outoa. En ymmärrä.

Oon jotenki tosi tyytyväinen ja onnellinen mun uusista, kaverin vanhoista vaatteista. Ja siitä, että ne mahtuu! Enkä kyllä ikinä aio kasvaa enää ikinä niin isoksi, ettei ne mahtuis. Päin vastoin, aion olla vielä pikkuriikkisen pienempi, jotta saan taas ostaa uusia!!

Mä A:n vanhoissa vaatteissa! Kiitos muru <3

Joskus ennen muinoin vuosi pari sitten juoksin aika paljon. Tykkäsin siitä, kunnes kyllästyin. Olen suhteellisen helposti kyllästyvää sorttia ja vaadin muutosta yhdessä jos toisessakin asiassa vähän väliä! Hankin salikortin ja aloitin ryhmäliikuntatunneilla käymisen. Enkä ole katunut tai kyllästynyt. Olen rakastunut. 

Keväisin kuitenkin aurinko alkaa paistaa, tiet sulaa ja ilmat lämpenee. Olisi melkeinpä rikollista treenata vain sisällä. Siispä sunnuntai-iltava mökkireissulta kotiin palattuani kiristin jalkaan siniset adidakset ja lähdin kokeilemaan, osaanko vielä juosta! Lenkille kertyi pituutta noin 5 km, jonka jälkeen tuntui siltä, että voisin jatkaa ainakin toisen mokoman. Rullasi ihan tosi hyvin askel ja nautin juoksemisesta oikeasti. Ehkä käyn vastaisuudessa enemmänkin juoksulenkeillä, mutta en halua kyllästyä siihen uudelleen. Säitytetään siis kohtuus! Vaikka kerran viikossa, muuten saan jumpata ;)

Punainen takki ja siniset lenkkarit - perfect match! Or not so perfect?

-Anna